Kalastava Psykoterapeutti: Mitä yhteistä on kalastamisella ja terapialla?
Heiton jälkeen suljin silmäni, annoin itseni tuntea paljaat jalkapohjani lämmintä kalliota vasten. Kuulin kuinka hiljainen ääni kuiskasi sisälläni – eikö olekin ihanaa tuntea olevansa elossa. Tuskin kukaan kuuli, kun vastasin kyynel silmäkulmassa hiljaa itsekseni – kyllä, kyllä on…
Olen Kirsi Korsu ja ammatiltani psykoterapeutti. Tarkemmin sanottuna kognitiivinen käyttäytymisterapeutti. Olen myös Virvelipirkot oy:n perustaja. Kerron teille tarinani, missä esittelen joitakin kalastamisessa tapahtuvia terveysseuraamuksia. Kalastaminen auttoi minua selviämään kriisistäni, minkä laukaisi somaattinen sairastuminen.
Elämäni on ollut keskivertoelämää, mies, kolme lasta, asun rintamamiestalossa ja minulla on labradorinnoutaja. Olen tehnyt leipätyön lisäksi paljon vapaaehtoistyötä toimien urheiluvalmentajana ja yhdistysaktivistina. Olen elänyt kaikin puolin tavallisesti ja terveellisesti.
Eräänä keväisenä päivänä 2021 sain puhelinsoiton lääkäriltäni. Puhelun, jota kukaan ei halua kohdalleen, eikä lähimmäisilleen. Sain kuulla, että neulanäytteestäni on löytynyt syöpä. Vasta muutama vuosi taaksepäin olin pukenut äitini syövän runteleman ruumiin arkkuun ja haudannut hänet. Nytkö oli minun vuoroni.
En juurikaan muista tuosta ajasta mitään, mikä on äkillisen trauman kohdanneilla tavallista. Tapahtumat ovat mielessäni sirpaleisena niin kuin tähdet taivaalla, joiden välissä on tyhjiä aukkoja, mustuutta. Puhelun jälkeen totaalinen kuolemanpelko valtasi mieleni. Sieluani korvensi kuoleman läsnäolon lisäksi tietoisuus siitä, että kuvittelin, kuinka minun kuuluu osata hoitaa itseni kuntoon – sillä minähän tiedän, kuinka ihmisen mieltä hoidetaan, koska hoidan muita. Ajattelin hoitavani itseäni ikuisella urheilemisella, niin kuin olin siihen asti tehnyt. Olin juoksemalla hoitanut selkävaivat, surutyön äidin kuoleman jälkeen, stressini, kiukkuni – kaiken mahdollisen. Lääkärini neuvoi minua nyt rauhoittumaan aloilleen ja syömään jotta saadaan keho kestämään mahdolliset tulevat koitokset. Tiesin, mitä hän tarkoitti – pystyin näkemään äitini syöpäruumiin hyvin elävästi.
Kun kaikki paitsi syöminen ja rauhoittuminen oli ”kiellettyä”, kuvaan astui kalastus. Ystäväni oli ostanut puoliksi uteliaisuuttaan virvelin ja pyysi minua mukaan kalaan. Koska kalastavan mieheni ansioista nurkkamme ovat täynnä kalavehkeitä, otin virvelin mukaan ja lähdimme metsäjärvelle. Me naiset siis. Palasin reissulta pitkästä aikaa levollisena ja hymyilevänä. Jäin ihmettelemään, mitä minulle tapahtui. Voi olla, että syynä oli syödyn suklaan määrä tai hauki. En kylläkään uskonut, että suklaalla oli osuutta asiaan, koska silloinhan kaikkien suklaata syövien huolet olisivat poistuneet jo kauan aikaa sitten.
Lähdin tutkimaan itseäni luonnon ja kalastuksen kautta ihmetellen niiden hoivaavaa taikaa. Taikana se minulle silloin vielä näyttäytyi.
Järven rannalla, edessä horisontti ja takana metsää, olen hieman piilossa eli suojassa, mistä kuitenkin itse näen laajalle. Jo 1970-luvulla havaittiin, että ihmiset katsovat mieluiten sellaista maisemaa, missä on hyvä näkyväisyys, vehreää kasvillisuutta, riistaeläimiä ja vettä, kuitenkin siten, ettei katsojaa huomata. Evoluutiobiologia tarjoaa selityksen. Luonnonvalinta on suosinut niitä yksilöitä, jotka ovat viihtyneet sellaisissa paikoissa missä on parhaat elämisen edellytykset. Olin siis ikiaikaisten esi-isieni mailla, ilmankos tunsin rauhaa.
Järven rannalla, luonnon helmassa, tahdonlainen tarkkaavaisuuteni keskittyi ihmettelemään luonnon tuoksuja, valon taittumista veden pintaan, virvelöinnin hauskuutta ja hyttysiä. Samaan aikaan tarkkaavaisuuteni tahdoton osa poimi aistitietoa siitä mitä en havainnut. En havainnut kauppojen valomainoksia, en havainnut puhelimen viesti-ilmoitusääniä, en television taustamölyä, ennen kaikkea en havainnut Iltasanomien ”tunnista syövän vaarat” tai ”näillä keinoilla voit ehkäistä syöpää” artikkeleita. Mieleni oli niin tottunut monenlaisiin ärsykkeisiin, että tahdoton tarkkaavaisuusjärjestelmäni päästi läpi tietoisuuteeni ihmetyksen siitä mitä puuttui. Mahtoi mantelitumakkeenikin olla ihmeissään, kun ei saanut metsäjärvellä viestejään perille minulle, että olehan varuillasi – syöpä ja kuolema ruumisarkkuineen vaanii lähistöllä. Samaan aikaan kun vaaraa ei ollut, sammui adrenaliinisyöksy, kortisolin eritys rauhoittui ja tilalle laskeutui parasympaattisen hermostoni suoma rauha.
Ympäristö -järven rannalla mahdollisti aistijärjestelmälleni tilaisuuden vastaanottaa luonnon elementtien informaatiota. Sen seuraamuksena tahdonalainen tarkkaavaisuuteni sai keskittyä kalastamisessa tarvittavaan käden liikkeeseen. Kalastuksen syvin olemus ja taito piilee siinä, että kalastajalla kuuluu olla tietoisuus vieheestä. Näin ollen, kun siima uppoaa veden alle, välittyy tuntoaisteille tietoa siitä missä viehe on. Viehettä ohjataan eri tekniikoin, kukin omalla tavallaan. Tällöin koko tarkkaavaisuus keskittyy tuntoaistiin, sillä muutoin jos kadotat herkkyyden, eli otteen, saattaa kalan hento nyppäys jäädä huomaamatta ja saalis saamatta. Sitä tietoa ja tuntumaa ei ole vara menettää. Näiden tapahtumien peräkkäinen ja päällekkäinen prosessi muodosti minulle kokonaisuuden, missä aistijärjestelmäni ja liikkeen yhteistyö pakotti aivoni tilaan, missä mieleni ei pystynyt syöttämään yhtäkään kuolema-ajatusta läpi. Havaitsin, että olin vapaa mieleni tahattomasti tuottamista ajatuksista. Vihdoin.
Vaikka ymmärsin, että pelko on luonnollinen reagointi uhkaavaan tilanteeseen. Minulle tuli kuitenkin tarve korjata ja hoitaa pelko pois. Kalastaessa olin jokainen hetki tilanteissa, missä en voinut vaikuttaa siihen, että tarttuuko kala koukkuuni vai ei. Vaikka kuinka vaihdoin jigiä, tai vaihdoin paikkaa, tai mitä lie loitsuja lauloin, en pystynyt vaikuttamaan kalan tarttumisintoon. Se mitä koin hallitsemisen mahdottomuudesta, muuttui ymmärrykseksi ja taidoksi. Voin todeta, että kalastamisen avulla sekä pääsee irti että pystyy päästämään irti piinaavista ajatuksista. Koin helpottavana kantaa tietoisuutta siitä, että hallinta ei ole edes tarpeellista. Asioiden äärellä voi vaan olla – jopa sen, etten voi vaikuttaa kalan päätökseen tarttua koukkuuni. Näin ollen sairaudenkin äärellä opin vain olemaan, ja hyväksyä oleminen, sillä muuta en voinut.
Lopuksi
Kuoleman pelko on luonnollinen seuraamus vakavan sairauden yhteydessä. Kuoleman pelko on sekä tunnetta, että ajatuksia sisältävä voimakas ja epämiellyttävä emootio ja mielentila. Ihminen toimii luonnollisesti siten, että hän pyrkii välttelemään pelottavia ja ahdistavia tunteitaan ja ajatuksiaan, sekä sitä toimintaa missä ahdistavuus ja pelko esiintyvät. Tällaisesta välttämiskäyttäytymisestä saattaa pahimmillaan syntyä kierre, mikä heikentää elämänlaatua ja estää elämästä omien arvojen mukaista elämää. Vaikka toimin psykoterapeuttina ja osaan auttaa muita, ja autan myös itseäni monissa tilanteissa kaikella mitä työssäni olen hyväksi havainnut, en osannut tietoisilla valinnoilla auttaa itseäni kuolemanpelossani.
Kun ihminen sairastuu Suomessa, on hoidon tueksi laadittu Käypähoito suosituksia (www.kaypahoito.fi). Suositukset on laadittu lääkäreille, terveydenhuollon ammattilaisille ja kansalaisille ja ne perustuvat tutkimusnäyttöön ja ovat riippumattomia. Mindfulness on menetelmä, mikä tarkoittaa hyväksyvää ja tietoista läsnäoloa. Käypähoidossa suositellaan mindfulness menetelmää käytettäväksi usean eri sairauden tai häiriön hoidossa. Vaikean elämäntilanteen kokeneena, kognitiivisena käyttäytymisterapeuttina ja Virvelipirkkona totean, että kalastaminen on parhainta mindfulnesia mihin olen tutustunut. Kalastamisessa syntyy konteksti, missä mindfulness tapahtuu ja itse kalastaja saa ihanasti kerätä mindfulnesin seuraamuksena syntyneet hedelmät hyvinvoinnin koriinsa. Suosittelen kaikille hakeutumista sinisen hyvinvoinnin äärelle – kalastamaan.
Kirsi Korsu
